Katselen marraskuun aamuauringon valaisemaan luontoa talvea Piippuviisaan kanssa kahvilassa talvea odotellessani. Ajatuksiini ryömii auttaminen, milloin toisia on autettava. Käännyn tuon ikäystävän, Piippuviisaan puoleen. Saanpahan keskeytetyksi hänen kahvin ryystämisen, ajattelen vahingoniloisena.

   ”Mites on Piippuvaari”, ketä meidän tulisi auttaa?”

   Piippuviisas kohotti oikeaa kulmakarvaansa, irvisti oudolla ilmeellä, josta en tiennyt oliko se irvistys vai epäonnistunut hymy.

   ”Voi Tuhva, kaikkea sinäkin kysyt, tuommoinen köntys ja ukkeli. Mites tuo Pave Maijanen laulaa ”Jokainen, joka apua saa sitä tajuaa sitä myös antaa…” Oletko sinä Tuhva saanut apua?”

   Nolostuin ja vaikenin. Piippuviisas oli hiljaa, joi kahviansa ja vilkuili alta kulmainsa minun henkistä kiemurtelua ja alkoi lausumaan.

   ”Niin, meillä on taipumus antaa rahaa mieluummin kaukaisiin katastrofeihin tai hädänalaisille ihmisille, jotka ovat tuhansien kilometrien päässä kuin lähellä oleville. Kun annamme lantin keräyslippaaseen, saamme omantunnon rauhan ja taas voimme kovettaa sydämen nähdessämme puistojen veljien tonkivan ruokaa roskiksista. Liian usein kävelemme kopeasti ja ylemmyyttä tuntien ohi.

   Ohjeeni itselleni on, että autan niitä, jotka minulta apua pyytävät, tai näen itse heidän sitä tarvitsevansa. Muista Tuhva, että pienissä teossa, on suuri voima.”

   Piippuviisas hiljeni.