Kävimme taas Akan kanssa, jo kolmannen kerran, Ruotsinpyhtäällä ”Blue Grass-musiikin festivaaleilla”. Tuossa Ruukin vanhassa miljöössä koettu kavalkadi oli tapansa mukaan hyvin järjestetty ja huikeita alansa taitajia sai kuunnella putkeen viitisen tuntia.

                      Niin kuin Blue Grass-musiikki, jossa iloisessa ja reippaassa menossa, kuuluvat usein niin surulliset sanat, oli oma tunnelma alavireinen tuon kohta suljettava tehtaan puolesta. Luin viime viikolla, muistaakseni Hesarin kolumnistin kirjoituksen, sijoittajan ja omistajan välisestä erosta. Jutussa kaivattiin omistajia, joilla on pitkäaikainen ja henkilökohtainen vastuu myös ihmisistä, heidän hyvinvoinnistaan ja työllisyydestään. Kasvottomat ja kaukana olevat sijoittajat etsivät nopeita tuottoja rahoilleen, toki he myös mahdollistavat toiminnan jatkumisen yleensä.

                      Niin mistä sopesta kaivamme esiin ja löydämme suomalaiset omistajat, jotka eivät hyvän tarjouksen yrityksestään saaneena myy sitä ulkomaalaisille sijoittajille. Nyky-Suomessa liian moni menestysyritys on niin valitettavasti tehnyt.

                      Tuollainen toiminta tuo mieleen juuri Blue Grass kappaleet, iloinen meno kätkee sisälleen surullisia tarinoita.