”Piippuvaari, ho hoi. Eiks olekin ihan kiva kun hoiottelen sua, vanhaa skönäriä”, heitin vitsikkäästi Piippuviisaalle.
Hän tosin heti osoitti pistävällä katsellaan minulle mielipiteensä minun vitsikkyydestäni.
”Mikä kohta sulla, Tuhva, on nyt klesa, ” kuitas ukkeli takaisin.
”Sorry ukko, yritin vain piristää suo ja itseäni. Mut mulla oli mielessäni ihan oikea kysymys; miten sä näät kirjoittamistaidon kehittyvän tässä pätkäkirjoutusmaailmassa, jossa vain harva osaa kirjoittaa kirjeitä tai edes pitempiä lauseita. Mikä on kirjoittamisen salaisuus ja miten se tulee kehittymään?”
”Osaat sä itse skrivata, saatko edes postikorttia täyteen tekstiä? Miksi taas funtsit sellaista, joka sulta menee joka tapauksessa yli hilseen”, ärsytti Piippuvaari puolestaan minua. Otin itseeni ja aloin lukemaan Iltistä, aamukahdeksalta.
Piippuviisas antoi minun aikani lukea ja aloitti sitten puhelun.
”Onko tuo lehti mitä sinä nyt luet sellainen, joka pitää yllä kirjoitustaitoa tai jopa kehittää sitä? Vai onko se kieltämme, ja sitä myöten ilmaisutaitoamme, köyhdyttävää. Jos 70% suomalaisista saa uutisensa telkkarista tai lukee korkeintaan iltapäivän lehtiä, kirjoittaa naamakirjaan, niin miten karsimme itsestämme epätoivottavaa kehitystä. Missä on kirjeiden kirjoittajat, missä ovat he, jotka ymmärtävät pitkiä lauseita ja loogista ajatuksenjuoksua.
Sun kysymyksessä on kerrankin järkeä. Tahtoisin luetuttaa esimerkiksi Volter Kilpeä, Mika Waltaria, Eino Leinoa ja muita sanataiteen mestareita, ei vain nuorisolle, vaan meille varttuneille. Turhaa me nuoria moitimme jos itse olemme samanlaisia, ei lukutaidottomia vaan ’kirjoitus- ja lukulaiskoja’.