”Hei Piippuvaari, milloin nain on sinusta kaunis?” Kysyin ystävältäni kun muutaman viikon eron jälkeen tapasimme jo perinteisellä aamukahvilla.
”Mistäs sulle Tuhva tollainen tulee mieleen, ABC:llä torstaiaamuna”, heitti Piippuviisas takaisin.
”No olympialaista tietysti. Sitä on yömyöhään saanut tsiigata eri maiden friiduja vähissä vaatteissa ja haikailla nuoruuden perään. Siellä oli hyvän näköisiä mimmejä vähän joka lajissa, beach volley, korkeus- ja pituushyppy, poissulkien vain muuttama voimailulajien harrastajat.”
”Mikä sun oma käsitys on kauneudesta, milloin nainen on kaunis, hyvä Tuhva?”
”Emmä osaa sitä oikein määritellä, sopusuhtainen vartalo ja nätit kasvot, kait. Aina sä jätkä kieroilet et mun pitää vastata ennen kuin herra itse suvaitsee pukahtaa mitään”, tuhahdin närkästyneenä.
Piippuviisas oli vaiti tovin ja alkoi sitten hieman loukkaantuneena miettimään ääneen.
”Hmm, kun tuo kauneus asuu meidän silmissämme on se aina henkilökohtainen. Pidän siitä, että ihminen on luonnollinen ja olen aina pitänyt, nyt jo ryppyistä omaa, olisiko hän nyt sun sanojen mukaan, Piippumuoria kauniina saunan jälkeen vailla mitään meikkejä. En usko, että itse Afroditellä oli maskia päällä kun hän meren vaahdosta nousi. – Siis luonnollinen, teeskentelemätön ihminen, joka vielä pukeutuu hymyyn ja iloisuuteen, on kaunis.”