Piippuviisas istui sadetta pitämässä kahvilassa kun kävelin sisään ja huomasin hänet-

”Mitä jätkä?” Kysyin reippaasti.

”Ihan kliffaa, mitä toinen.”

Nämä olivat meidän tavanomaiset tervehdysrituaalin sanat ja suomennettuna ne tarkoittavat:

”Hyvää huomenta, mitä sinulle kuuluu?”

”Kiitos  hyvää, entä itsellesi.”

Istuuduin Piippuviisaan pöytään haettuani ensin kahvin ja munkkirinkelin, siis toisin sanoin sorruin.

Hörpin kahvia ja haukkailin ahneuksissani liian isoja paloja munkistani pystyäkseni samalla puhumaan mitään ja hyvin koulutettuna ja hyvä tapaisena en puhunut pulla suussa.

Piippuviisas katseli syömistäni ja hänen suunsa vääntäytyi vinoon hymyyn ja hän tokaisi.

”Kuis se sun painon pudotus sujuu?”

”Niinpä tietysti, jätkän piti heti ruveta vinoilemaan”, tuhahdin mielessäni.

”Katos, meidän heikkouksilla on se ero, että mä voin silloin tällöin sortua ilman, että minulle tulee ylitsekäymätön himo”, vastasin minä Piippuviisaalle.

”Potut pottuina”, ajattelin hymy minunkin kasvoillani. Tiesin, että Piippuviisaan on vaikea olla ilman piipunpolttoansa varsinkin näin kahvin päälle.

Me tunsimme toistemme kipupisteet ja niitä sitten vuorotellen painelimme nauttien toisen henkisestä nytkähdyksestä. Näinhän me valitettavan useasti teemme niiden ihmisten kanssa, jotka ovat meille läheisimpiä. Tällaiset vanhat ukot ovat kehittäneet sitä taitoa läpi koko elämänsä joten sormen tökkääminen kipeään, avoimeen haavaan, sujuu varsin luontevasti, valitettavasti