Eräälle henkilölle huomautettiin siitä, että hän oli sotkenut puseronsa. Tähän tuli välitön vastareaktio huomauttajaa kohtaa; ” Niin sinäkin aina sotket vaateittasi.”

Tämä toi mieleni pintakerroksiin kaksi erillistä kysymystä:

-       Miksi meidän vaikea pysyä yhdessä asiassa?

-       Miksi välitön vastasyytös?

Tämä ei tapahtumana ollut millään tavalla harvinainen, vaan tätä näkee ja kuulee hyvin paljon ja yleensä sellaisten ihmisten osalta, jotka ovat olleet parisuhteessa pitkään. Ongelma on, että meidän on varsin vaikeaa myöntää mitään itseemme kohdistuvaa arvostelua, siksi tuo reagointi. Kun osoitan toista sormella, johdan huomion pois itsestäni. Kun syyllistän toisen, laimennan itseeni kohdistuvaa tunnustamispainetta ja myös kiinnitän huomion muualle. Vaikka vastasyytös pitäisikin paikkansa ei se oikeuta meitä jättämättä huomioimatta sitä nimenomaista tapausta mistä juuri nyt oli kysymys.

Miksi meidän pitää yrittää näitä väistämis-, vähättely- ja syyttämisliikkeitä? Miksi on niin vaikea katsoa itseään peilistä? Eihän ole peilin vika, jos naama on vino tai likainen. Tuossa eilisessä tilanteessa olisi kyseinen ihminen voinut vain todeta:

”Kappas vaan, pitääpä laittaa pesukoneeseen.”

Ei asioiden osoittaminen aina tarkoitettu loukkaukseksi tai syytökseksi, se voi olla pelkkä neutraali huomio ja kun siihen ei jää kiinni ottamalla sitä itseensä, se haipuu mielestä välittömästi.

Syytökset ja vastasyytökset onkin sitten eri juttu!