Kävelin puistokadulla puidenlehtien kahistessa joka askelella jalkojeni alla.

• Eivät ole pärinäpuhallipojat vielä olleet asialla, ajattelin itsekseni. Mietin samalla, kaipaanko itse syksyistä ja keväistä haravointia ja valmistautumista tulevaan vuodenaikaan.

   Niin, kysymys on oikeastaan, kaipaanko omakotitaloon, kun nyt asumme kerrostalossa. Talo, jossa pidämme asuinsijaa, on yksirappuinen, nelikerroksinen ja todella rauhallinen sekä hiljainen. Olemme eläkeläisinä vaimoni kanssa melkein talon nuorisoa. Sijainti on hyvä, kaikki palvelut ovat lähellä. Mutta kaipaanko?

   Akka ei enää tahto tehdä lumitöitä eikä möyriä kädet multaisina puutarhassa. Itse en kaipaa nurmikon enkä pensasaidan leikuuta. Haravointia inhosin ja koko ajan sitä tehdessäni haaveilin pärinäpuhaltamisesta.

   Mutta vastaus, kaipaan. Kaipaan vapautta, aamukahvin juomista rappusilla pihan luontoa aamuauringossa tarkkaillen. Kaipaan veden läheisyyttä ja rauhaa, johon ei kuulu autojen äänet ja liikenteen humina.

   Mitä on tuo vapaus? Sitäkö, ettei seinän takaa kuulu ääniä, tai tiedä vieraiden ihmisten asuvan siellä. Enkö voi olla vapaa kerrostalossa, kun minulla on töiden puolesta helpompaa ja puitakin näen keittiön ikkunasta naapuritalon pihalla.

   Ehkäpä tuo mitä kaipaan, on maan läheisyys paljaiden jalkojeni alla, suuret koivut, joita voin taputella ja joiden olemusta voi katsella eri vuoden aikojen vaihtuessa. Niille voin puhella ja ne jaksavat aina kuunnella, jos rutinaluontoni nousee esiin. Kaipaan tuoksuja, lintuja ja lentäviä hönniäisiä parveilemista ilta-auringossa.