”Niin pieniksi kasvoimme äskettäin

olit vaahteran lehdellä vierelläin.

 

Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunnut onnemme jakoon.

Ei silmäni kanna ilon laidasta laitaan

niin pieniksi joskus tulla taitaan.”

 Piti itselleen todistaa, että muistan. Tämä on yksi niistä Aaro Hellaankosken runoista, jotka herättivät minun runouden ystäväksi. Sitä ennen pidin runoja tyhjänpäiväisinä höpötyksinä ja äidinkielenopettajien tapana kiusata lapsia. Nyt piti kokeilla muistamista.

Samalla tuo runo sai minut pohtimaan aikaa, ajan olemusta ja sitä mikä on roolimme elämässä ja omaa osuutta siinä ja sitä mihin ympärillämme voimme vaikuttaa. Myös sitä pitääkö meidän mihinkään vaikuttaa. Entä jos vain olemme ja elämme tekemällä sitä mihin sydämemme meitä kehottaa.